Eilinen vapaapäivä tuli vietettyä siskon ja lasten kanssa Naantalin Muumimaailmassa! Mä olen ehkä maailman suurin muumi-fani ja sisko piristi mun juhannusta soittamalla aattona tietävänsä, koska olen viimeks käynyt Muumimaailmassa ja että siitä on jo ihan liian kauan aikaa (20 vuotta!!!).
Niinpä pääsin viettämään laatuaikaa rakkaan siskon ja sen ihanien lasten kanssa! Oli Hemulia ja Muumipeikkoa, Mörköä ja mun lempparia; Pikku Myytä! <3
Itse vähän etukäteen pelkäsin tuolla syömistä, kun kuitenkin houkutuksia on joka puolella.
Mutta helpostihan mä pärjäsin! Muut söi jäätelöä, mulla oli proteiinipatukka. Muut söi hampurilaista, mulla oli oma tarkkaan punnittu salaatti. Mutta koska mulla ei mennyt perjaatteessa rahaa ruokaan, ehkä sitä meni hieman liikaa siihen Muumiputiikkiin.. ;)
Oli myös mukavaa pitkästä aikaa jutella siskon kanssa kaikesta. Yhteen aikaan oltiin erottamattomat, vaikka meillä onkin 9 vuotta ikäeroa.
Oli mukavaa jutella jonkun kanssa paino-ongelmista ja siitä, miltä se tuntuu ja mikä itseä siinä eniten häiritsee. Mua häiritsee mun luiset olkapäät ja siskoa sen kylkiluut.
Samaa mieltä oltiin kuitenkin siitä, että ei alipainoisenakaan helppoa ole. Lihaville ihmisille ketään ei sano, että "Oletpas sä lihonnut.", mutta laihoilta voi tylysti kysyä "Syötkö sä nykyään enää mitään, kun aina vaan laihdut?". Työskentelen vaatemyyjänä ja tänäänkin töissä keskustellessani paidoista erään naisen kanssa, tämä yhtäkkiä taputti mua mahaan ja totesi, ettei olekkaan niin laiha kuin minä.
Joo, mä olen laiha, mutta minkä hiton oikeuden se antaa muille ihmisille kritisoida ja kommentoida (saati sitten lääppiä) sitä koko ajan??
Mä en vaan halua olla tämän painoinen, piste. Ihmiset eivät tunnu käsittävän, että mä kärsin painostani ihan siinä missä ne lihavatkin ja ihan yhtälailla mun tunteita loukataan siitä huomauttelemalla kuin niiden lihavienkin. Pahinta on lähipiirin kommentit vaikka koko ajan yrität asialle tehdä jotain, lähisuku muistaa aina nähdessään taivastella, että mun on pakko olla taas laihempi kuin edellisellä kerralla.
En muuten oo, kun ei oo enään mitään, mistä tiputtais.
Viime aikoina varsinkin meidän isä on sitä pohdiskellut, ei nyt pahalla sanonut, mutta aina se on saanut mut siinä poraamaan. Se ei tunnu ymmärtävän, että mä parhaani yritän, että sitä massaa vaan tulis lisää.
Palaan siskooni vielä sen verran, että se kyllä ymmärtää, mistä mä puhun. Mun sisko on 165cm pitkä ja painaa 42kg. Ja se vaan on pieni, on aina ollut. Ei mikään anorektisen laiha, se kaikki 42kg on aika tasaisesti jakautunut koko kroppaan. Mutta nuorena on sekin joutunut ravaamaan ravitsemusterapeutit ja syömishäiriölääkärit läpi, kun kaikki on vaan toitottanut, että sillä on anoreksia. Vika on vaan siinä, että se syö saman verran kuin keskiverto mies. Kyllä meidän äitikin on saanut selitellä joskus, että ei sen lapsilla oikeesti oo syömishäiriötä, ne vaan on laihoja.
Että tää on välillä rankkaa tähänkin suuntaan...
-Ninni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti